Mikä yhdistää purjehtimista ja liiketoimintaa?

Muut

Yksi onnistuneimpia mainostekstejä on Veikkauksen tyhjentävä toteamus: Jos voittaisin Lotossa, lähtisin purjehtimaan ja palaisin kun palaisin. Aloittelevaan purjehtijaan kolahtaa lausahduksen jälkimmäinen osa: palaisin kun palaisin. Ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla. Kenties jo illaksi. Ei voi eikä tarvitse tietää.

Koronakeväänä kotona kökötellessä kaupungin toisella laidalla odottava pursi on ollut osa selviytymisstrategiaani: pian merelle taas pääsee. Tai ainakin veneeseen, ja joskus sekin riittää.

Viime juhannus vietettiin laiturissa, vaikka matkustusrajoitteista ei ollut aavistustakaan. Sää äityi niin ilkeäksi. Purjehtijan kolme tärkeää sanaa ovatkin: olosuhteet, olosuhteet, olosuhteet.

Etätöissä olen ajatellut myös firmojen päällystöä ja sitä, millaisiin olosuhteisiin yritykset covid-19-kriisissä joutuivat. Ehkä johtoryhmissä tunnelmat ovat olleet kuin sillä suomalaisperheellä, joka kolme vuotta sitten joutui ajelehtimaan Etelä-Kiinan meren myrskyssä päiväkausia. Kypärät päässä he pysyttelivät veneen sisätiloissa ilman tarkkaa tietoa, milloin myllerrys loppuu. Yhteishenki oli lehtitietojen mukaan kuitenkin pysynyt vaikeuksista huolimatta hyvänä.

Vesillä etenemiseen vaikuttaa valtava määrä muuttujia ilmanpaineesta tuulen suuntaan ja veneen suorituskyvystä miehistön verensokerin heittelyyn. Aivan – kuulostaa vähän liiketoimintaympäristön analyysilta.

Mutta toisin kuin bisnesympyröissä, purjehtiessa ollaan tunnetusti perillä jo silloin, kun astutaan veneeseen. Sen jälkeen projekti etenee omilla ehdoillaan, eikä ainakaan aikataulupaineita saisi mielellään olla.

Ihannetilanteessa riittää, kun tietää, milloin pimeä laskeutuu ja mihin aikaan Merisää tulee radiosta. Purjehtija voi jopa ärsyyntyä, jos maista kysellään, milloin olet rannassa, kauanko legiin menee, monelta tuut. Ainut, mihin hän tarvitsee koko ajan käsitettä, on positionsa määrittäminen.

Aloittelevalle purjehtijalle irrottautuminen aikatauluista ja projektityöläisen roolista ei välttämättä käy yhtä kätevästi kuin köyden irrottaminen pollarista.

Vielä kolmannenkin purjehduskesän aikana tarkkailen, mikä päivä on ja miten kesälomapäivät hupenevat. Ehditäänkö ajoissa takaisin Helsinkiin? Ehditäänkö roudata kamppeet veneeltä kotiin ennen maanantain aamupalaveria?

Ikänsä merillä liikkunut, navakkaakin tuulta rakastava rauhallinen kippari sen sijaan solahtaa isopurjeen noustua rooliinsa osana venettä. Samaan aikaan minä, lyhytjänteisempi, kryssimistä hermoileva gastikokelas, vilkuilen kabyssissa salaa kännykän kelloa.

Aloittelijana sitä tekee, mitä osaa ja pystyy. Navigoinnin ja voileipien rakentamisen lomassa löydän sisältäni aallokkojen aforistikon. Näen horisontissa tulevaisuuteni, tunnistan kaislikon laulujoutsenparissa parisuhteemme, mietin arkisten valintojen merkitystä köysiä selvitellessä.

Päästyäni vertauskuvien makuun ”tuen” vaikeuksissa olevaa yrittäjä-ystävää navigointitermein kuin paraskin laiturijeesus: ”Voit luottaa väylän vievän perille, vaikka onkin pimeää. Myrskyssä kaikki satamat kelpaavat.”

Veneessä oppii toki myös paljon koeteltuja käytännön viisauksia. Yhden niistä kippari sanoi puolihuolimattomasti jo ensimmäisessä yhteisessä kovassa kelissämme: vastatuulikin voi olla hyvä juttu.

Se ei estä etenemistä, vaikka vauhti hidastuisikin. Vastatuulessa jää tavanomaista enemmän aikaa päätöksentekoon ja vaihtoehtoisten kurssien harkintaan. Koronatuultenkin armoilla on aikaa tehdä entistä harkitumpia strategisia siirtoja.

Etelä-Kiinan merellä pulaan joutuneen suomalaisperheen venettä ohjasi ajoankkuri eli laahus. Se jarrutti veneen vauhtia, piti veneen keulan suunnilleen halutussa suunnassa ja rauhoitti keikkumista jopa kuusimetrisissä aalloissa.

Vene kesti. Miehistö kesti. Ja myrsky laantui, niin kuin myrskyt aina laantuvat, ennemmin tai myöhemmin.