5 asiaa, jotka olen oppinut koronan aikana työstä

Genero Crew

Olen työskennellyt kotona melkein vuoden, kuten moni muukin. Sinänsä kotona työskenteleminen ei ole minulle uutta – olen ollut freelancer ja kirjoitan vapaa-ajallani kirjoja kotona. Mutta pakon sanelema muutos on tietysti aina erilainen.

Vääntäessäni briiffejä avustajille oloasussa ja osallistuessani Teams-kokouksiin makuuhuoneestani käsin kauluspaita päällä, virttyneet collegehousut kuvan ulkopuolella, olen oivaltanut muutaman asian.

1. Huono ergonomia kostautuu

Keittiönpöytäni päällä on jo vuosia seisonut kätevä vanerista valmistettu seisomapöytä. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, ettei se sovellu jokapäiväiseen etätyöhön. Minipöydälle ei saa erillistä näyttöä eikä näppäimistöä, kyynärpäätuesta puhumattakaan. Tämän seurauksena sain syksyllä molempiin ranteisiini rasitusvamman, joiden ansiosta vietin kolme ja puoli viikkoa sairauslomalla katsoen ranskalaisista agenttisarjaa.

Sittemmin työpisteeni on alkanut täyttyä erilaisista apuvälineistä. Ensin ostin säädettävän pöydän. Sen jälkeen sain töistä erillisen näytön, näppäimistön ja lopulta rullahiiren, joka on jumalan lahjan maailmalle (kokeile, jos et usko). Kokonaisuuden kruunasi kyynärtuki, joka viritettiin pöydän reunan ulkopuolelle.

Kysymys kuuluu, joudunko jatkossa kulkemaan työpaikalla Ikea-kassillinen apuvälineitä mukanani vaihtuvien työpisteiden perässä. Mutta sitä en murehdi nyt – minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni ergonomisesti täydellinen työpiste.

2. Ruoka kannattaa syödä eri huoneessa

Alussa työskentelin keittiössä ja söin lounaan työkoneen äärellä. Se oli virhe. Unohdin usein syödä lounaan kokonaan tai söin sen mutta en pitänyt lainkaan taukoa. Koronan välittömin vaikutus työhön oli taukojen hämärtyminen (lue: katoaminen).

Tunsin miltei fyysistä riemua, kun siirryin työskentelemään makuuhuoneeseen ja sain tulla keittiöön lounaalle. Pistetään nämä pillit pussiin tässä huoneessa ja siirrytään toiseen, sillä nyt on lakisääteinen lounastunti. Tilan vaihtamisella oli psykologinen vaikutus. Olin virallisesti tauolla.

3. Työpaikan tärkein funktio on lounaan mahdollistaminen

Lounaasta puheen ollen, olen syönyt kuluneen vuoden oletettavasti kymmeniä, jollen satoja tomaatti-vuohenjuustomikrokeittoja. Niitä syödessäni olen kaivannut työpaikalta erityisesti yhtä asiaa: lounaita työkaverien seurassa.

Työpaikan tärkein funktio ei suinkaan ole työnteon mahdollistaminen – sen näemme nyt, kun työt hoituvat ”normaaliin” tapaan myös etänä – vaan lounaan mahdollistaminen. Sen, että voin nykäistä toisen tiimin edustajaa hihasta ja sanoa, että nyt mennään syömään.

Hyvänä kakkosena tulevat työpaikan käytävillä käveleminen ja kahvihetket työkaverin kanssa. Ne, joiden aikana voi kertoa hiljaisella äänellä, että se sanoi muuten tälleen, voitko uskoa.

4. Myös kotona voi – ja kannattaa – jumpata

Yksi työtehoni kulmakivistä koronan aikana on ollut virtuaalinen 27 minuutin pilatestunti, jota olen hinkannut lähes päivittäin avopuolisoni kauhuksi. Ikuisesti samanlaisena toistuva ääninauha on kuin suoraan kauhuelokuvan kidutusjaksosta, mutta tuo puolituntinen on ollut ehdoton edellytys selkäni ja niskani välttävälle toimintakyvylle.

Jos et ole reipas ulkojuoksija tai hiihtäjä, suosittelen virtuaalijumppaa myös sinulle. Ja jos pilates ei innosta, kokeile vaikka 20 minuutin hiit-treeniä.

5. Tajusin olevani sietämättömän etuoikeutettu

Kaikki korona-arjen pienet ärsytykset ja haasteet tietysti kalpenevat sen rinnalla, että suuri osa ihmisistä ei voi työskennellä kotona. Monen on mentävä fyysisesti työpaikalleen ja altistua virukselle, moni on myös menettänyt työnsä.

Olen pääasiassa viihtynyt kotona erinomaisesti. Kenties kyseessä on jokin psykologinen harha, joka on saanut minut vakuuttumaan siitä, että neljän seinän sisällä pysyttely on oikeastaan ihan mukavaa. (Vähitellen kyllä viikonloppujen samankaltaisuus on alkanut ahdistaa.) Tiedän olevani etuoikeutettu, kun saan marista mikrokeitoista ja kyynärpäätuista turvatussa kotiympäristössäni.

Tiedän myös sen, että päivä on tänään pidempi kuin eilen. Kuukauden kuluttua on kevät. Silloin ihmiset astuvat ulos hieman kankeina, räpyttelevät silmiään sokaistuneena valosta, ojentelevat huteria jäseniään. Jostain tuulee taas ilmaa, jota voi hengittää. Vielä tulee päivä, kun kokoamme linjastolounasta lautasillemme ja kerromme siitä, miten vähän sitä on viime aikoina ehtinyt olla kotona.